Taiteen hyvinvointivaikutuksista on laajaa tutkimusta, esimerkiksi maailman terveysjärjestön WHO:n kokoomaraportti ja suomeksikin on tutkimuskatsauksia aiheesta. Meillä on luotettavaa näyttöä taiteesta terveyden ja hyvinvoinnin lisääjänä. On hienoa että ehkä tiedolla on myös jotain vaikutusta päättäjiin, ammattilaispalvelujen kysyntään ja rahanjakoon.
Hyvinvointi - mitä se on? Jotain aika monimutkaista: tutkimuksellista, yhteiskunnallista, subjektiivista, kulttuurista, taloudellista, fyysistä…. Jotain aika länsimaisesti latautunutta(esim. LaitinenTaiteen hyvinvointivaikutusten tarkastelua s.20-21). Ärhentelen tässä vähän tuolle sanaparille hyvinvointi ja taide. Samalla myönnän että ilman muuta taideterapiankin tähtäimessä on myös taiteesta nouseva well-being. Ehkä hyvinvointi - sana ulottuvuuksineen avautuu kuitenkin viime kädessä yhteiskuntatieteilijöille, vaikka väistämättä siihen liittyy myös mielikuvia, kuten hymyileviä, tuottoisia, yhteiskunnalle ja talouselämälle hyödyllisiä ihmisiä kursseilla ja taidenäyttelyissä. Eli… olenkohan nyt sahaamassa omaa taideterapeutin oksaani kun tunnustan että jokin tuossa hyvinvointipainotuksessa juuttuu kurkkuun.… (ehkä olen joskus jopa kurkkuani myöten täynnä tätä hyvinvoinnin hehkutusta)… entä hoito, kuntoutus tai taide jopa välttämättömyytenä, ihmisoikeutena, tietona, inhimillisen olemassaolon tasona?
Miksi art and well-being, riittäisikö vain art and being?
Ei taiteen ja hyvinvoinnin välinen kytkös ole mitenkään saumaton ja itsestäänselvä niin että taide olisi oikopolku hyvinvointiin. Tyyliin: Otetaan yksi joku taiteilija, tai vastaavasti hyvinvointialan yrittäjä, ja annetaan hänen antaa sinulle tämä (ihana, helposti nieltävä) taidepilleri, ehkä jonkin kivan taidehankkeen tiimoilta. Kiva tila, kauniit, tai innostavat välineet, inspiroituneet ihmiset, mahtavat tunteet. Taidepyhättö. Voit hetken elpyä elämästäsi suorittamisen lomassa kun sovelletaan sinuun vähän näitä taidemenetelmiä. Syntyy jotain upeeta. Mahtavaa. Kaunista. Yhteistä. Niin koskettavaa. Miten voi olla mahdollista, tämä tällainen kauneus, koskettavuus, minäkö, mekö sen teimme? Hyvinvointi nousee 150 prosenttia, tuosta noin! Ja nettisivuilla lisää. Luetellaan taideprojekteja joissa tehtiin hyvää, voitiin hyvin, taas kerran, oli hyvät menetelmät käytössä ja tuli niin kivannäköstä, että tässä voi hups julkaistakin aika henkilökohtaista matskua.
Matalan kynnyksen hyvinvointitaidetekniikoin voidaan tietysti päästä ihastelemaan syntynyttä taidetta, mutta vakavahenkisen taideterapeutin mielestä näin ollaan sitten jo kiirehditty johonkin, joka vaatisi vielä tutkimista, olemista, kieppumista tekemisen ja havaitsemisen prosessissa. Tekijästä ja kokijastakin voi tuntua kevyeltä, äkkimakealta, tai äkkisyvältä: pääsin jonnekin, mutta en tiedä miten pääsen sieltä pois. Jokin kenties vaatisi uudelleentutustumista, toistoa, hiljaisuutta, aikaa. Toisto, hiljaisuus, aika - hankalia. Tuon häiritsevän jonkin havaitseminen on merkittävää, olennaista, mutta piru vie miten se vie energiaa.
Voi olla että opettajalla tai terapeutillakin on ruusulasit välillä silmillään. Ja googlasin: taide yhdistetään hyvinvointiin About 4 660 000 results (0,48 seconds), kun taas taide taideterapiaan About 765 000 resulta (0,52 seconds). (Ruusunpunalasit ehkä siksi että tätä ajatusta taiteen ja hyvinvoinnin liitosta pitää kaupata, sen vaikutustehot täytyy todistaa, ehkä koska edelleen taide mielletään ekstrana hyvinvoinnin ja sote-alan kentässä. Taideterapeutit tämän tietävät varsin hyvin.)
Mutta mitä jos kokeilisi kuitenkin pidättäytyä hehkuttamasta, jättäisi nopeat sydän-reaktiot väliin? Tai ettei heti postaisikaan sitä juttua instassa? Miten sitten tapahtuisi? Dopamiinit jäisivät saamatta? Vähentäisit vähän adjektiiveja, luovuussuoltoa?
Ehkä, jos ei täyttäisi tilaa automatisoituneilla reaktioilla, jäisi enemmän hengitysilmaa… pysähtyisi, ja hämmentyisi kenties tästä pysähtymisestä. … voisi ehkä avautua jollekin muulle kuin nopeista vuorovaikutusoletuksista käsin määrittyvälle tavalle vastaanottaa taidetta, toisten ja omaa ilmaisua. Voi olla että hiljaisesta hetkestä taiteen äärellä nouseekin pelko jostain ankarasta, kuten taidekoulusta, arvioinnin kohteena olemisesta. Ehkä omat sisäiset kriitikot pääsevät pauhamaan. Saattaa tulla kiire olla kiltti, miellyttävä tai turvautua johonkin muuhun sosiaalisen eläimen selviytymiskeinoihin…
Taideterapeuttisessa työskentelyssä haetaan sellaista tekemisen tapaa ja olotilaa, jossa voi pelkäämättä ja turvallisesti tuottaa sitä mikä syntyy autenttisista tarpeista (gut-feeling). Joista meillä on hyvässä tapauksessa kokemuksia lapsuudesta lähtien.
Wau ja ooh - retoriikka kertoo että saatetaan ollaan kiirehtimässä johonkin missä tekijä ei kenties ole, ja mihin ei oikeastaan voi jäädäkään koska elämä ei ole aina, useinkaan wau ja ooh. Kauheen ankeeta, sanoo nyt joku, joka haluaisi nopeammin sen kivan taidepläjäysolon.
Niin onkin. Taiteen ja sen tekemisen äärellä voi olla ankeaa, voi kokea tylsyyttä. Voi kokea inhoa. Voi ärsyyntyä. Juuri tuollainen väri, tuollainen hahmo jonka haluan äkkiä pois. Lause. Hinkkaan mustalla liidulla edelleen, vaikka pahalta tuntuu. Miten tämä liittyy mihinkään, omassa elämässäni?
Kokemus on tietoa minusta, tässä tilanteessa, nämä ensireaktiot, tunteet, ja samalla se on tietoa taiteesta, sen ulottuvuuksista, joita ilman minulla ei näitä kokemuksia olisi tarkasteltavana. Minä paljastun itse teossa taiteen parissa. Alva Noe ilmaisee asian näin, vähän monimutkaisesti: “Taide pyrkii paljastamaan meidät itsemme itsellemme ja niin se pyrkii antamaan meille mahdollisuuksia saada itsemme kiinni teosta saavuttaa havaintotietoisuus - mukaan lukien esteettinen tietoisuus - maailmasta ympärillämme.” (s.94 ) Taideterapeutti tietenkin korostaa että tätä havaintotietoisuutta kohdistuu myös itseen.
Vaadin lisää näitä paljastuksia taiteen kiinnostavista vaikutuksista! Wau!
Villi näkeminen ja kontemplatiivinen näkeminen
Tuntuu ettei voi kyllin korostaa tätä: taideterapiassa on kyse paitsi prosessista myös pysähtymisestä kuvan/ teoksen äärelle sekä pysähtymisestä omaan kokemukseen. Olennaista taideterapiassa on uudenlaisen näkemisen, katsomisen, havaitsemisen oppiminen. Noe puhuu villistä näkemisestä ja esteettisestä, kontemploivasta näkemisestä (s.72). Villi näkeminen on aktiivista, juurtunutta, tehtävälle alisteista. Käytämme näköaistia ja muita aisteja selviytyäksemme maailmassa, melkein aina toimiessamme olemme epäkontemplatiivisen katsomisen tilassa. Noe kertoo, että nimenomaan kuvat/ taide saavat meidät kontemploivan katsomisen tilaan. Se on omituista ja hyödytöntä, omituisen vastaanottamista. Se on kuin jonkin valtaan joutumista, aistimista, ajattelemistakin, sisäisten ja joskus ulkoistenkin liikkeiden havainnointia. Pysähtymistä hetkeen tylsyyden ja muiden epämiellyttävien tunteiden uhalla. Taiteen vastaanottajina, ihmisinä, meillä on esteettinen taju kuvista, taiteen kehystämistä alueista, ja tiedämme kyllä milloin jokin pysäyttää meidät kontemploimisen prosessiin.
Kontemploivassa näkemisessä on samaa kuin taideterapiassa. Taideterapeuttinen, yhtä lailla kontemploiva katse ei luokittele. Vaikka se havaitsee muotoja, liikettä, se ei vertaile, tulkitse. …se ei määritä ensi hätään jotain kuvaa hyvinvointia tukevaksi, tai leimaa wauksi, ja jotain toista kuvaa joksikin muuksi. Ajattelen että taiteen ja taiteen tekemisen äärellä oleminen, havaintojen tarkentaminen itsen ulkopuolelle ja myös sisäisiin kokemuksiin kasvattaa hienovaraisemman ja sävykkäämään havainnoinnin kykyä muuallakin elämässä. Ihasteleva tai tulkitseva asenne heltiää, ihminen saa antautua vapaamman havaitsemisen tilaan.
Kun ohjaan pakolaistaustaisten kuntoutujien ryhmää, ymmärrän kuinka olennaista ja kuinka vaikeaa on oppia pysähtymään. Useimmiten ei ole vaikeaa saada ihmisiä tekemään, liikkumaan prosessissa eteenpäin. Vaikea on tapaamisten lopussa pysähtyä kuvan/ teoksen äärelle, joka usein melkein tuntuu menettäneen merkityksensä synnyttyään. Bussi lähtee, on muuta, elämä ja Kela kutsuvat. On kiire päästä pois, jättää syntynyt siihen koska…Tai sitten sanat ja kognitio hyökkäävät heti paikalle, on tarve tiivistää ja typistää kuva/teos äkkiä symbolitasolle koska niin kuuluu tehdä, koska ope niin olettaa.
Sitten joskus onkin yhtäkkiä hätkähdyttävää, sykähdyttävää: opiskelijat jäävät loppuun asti taideterapeuttiseen pajaan. Katsottavaksi on ilmaantunut monta uutta maailmaa jotka ovat syntyneet opiskelijoiden käsistä. Valtaa kiinnostunut hiljaisuus. Kuin söisi ruokaa. Aika katoaa kontemplaation uumeniin.
Siis: tämä hyvinvointivaikutuspuhe, luovat menetelmät - ooh ja wau -saattaa ärsyttää jotakuta taideterapeuttia koska se liittyy ajatukseen taiteesta taidemenetelmänä jossa jokainen voi tuottaa (ja on siihen melkeinpä pakotettu) voimaannuttavaa piristystaidetta, ja tässä puolestaan siintää ajatus taiteesta välineenä, ihmelääkkeenä, jota kuka tahansa voi käyttää missä ja milloin vain kenelle tahansa. Ja tietenkin voikin, voi käyttää taidetta menetelmänä, lukea taidemenetelmäoppaita, niitä riittää, eikä kukaan voi estää, mutta resepti ei ole satavarma. Eivät ihmiset (eikä taide) tottele ohjekirjoja, vaikka metodit olisi kuinka hyviksi koettu, muualla.
Puolustan tässä taas ekspressiivistä taideterapiaa, jossa taide ei ole menetelmän asemassa, vaan tiedon ja tietämisen muoto terapeuttisen vuorovaikutuksen kontekstissa. Ei siis varmaa taattua hyvinvointitulosta tietyn taidetehtävän tehneelle tai taidemenetelmälle altistuneelle, ei myöskään varmasti laadukasta, upeeta taidetta, koska upeus tai laadukkuus ei ole se mihin kiinnitetään huomiota (teosta ei arvoteta suhteessa ns. oikeaan, muuhun taiteeseen). Sen sijaan taideprosessin itsetuntemusvaikutukset saattavat nousta korkeaankin potenssiin.
Taideterapeuttien ammattikuntaa voi ärsyttää yksinkertaisesti se että taiteen ja hyvinvoinnin yhdistämispuhe usein jättää varjoon sen että taidetta on tarjolla myös ihan terapian kontekstissa. Ei vain sosiaalisen voimaantumisen, yhteisötaideprojektien ja erilaisten hankkeiden mielessä. On olemassa taiteeseen ja terapeuttiseen vuorovaikutukseen vihkiytyneitä ammattilaisia: aina ei tarvita kahta eri alueen ammattilaista - taiteilija- taideopettaja ja mielenterveyshoitaja - silmälasien yhdistelmää: artistic gaze ja medical gaze (vaikka hyvä sekin voi olla)… Vaikka evidenssiä taideterapiasta tehokkaana hoitomuotona jo olisi läjäpäin, vaikkapa syömishäiriöisten, somaattisiin sairauksien sairastuneiden tai eri syistä traumatisoituneiden kuntoutumisessa, taideterapeutti ei ole suojattu ammattinimike Suomessa. Vaikka pitkiä laadukkaita koulutuksiakin ammattiin on tarjolla. Ja koska ammattinimike ei ole suojattu, ei ole muodollista mittapuuta jota vasten taideterapiaa haluava asiakas voisi arvioida taideterapeuttien pätevyyttä tai osaamista.
Mutta nyt murinasta ja paatoksesta takaisin hehkutuspuheeseen —-Wau ja ooh -!
Täytyy pehmennellä: totta kai suitsukkeilla kuten Wau ja ooh - puheella taiteen äärellä on paikkansa sosiaalisena liimana. Itsekin noin välillä huudahtelen, nimenomaan spontaanisti liima-mielessä, mutta ihastelu ei oikein toimi taideterapeuttisessa prosessissa. Ooh ei voi ainakaan olla prosessin päätepiste, se ei riitä, se saattaa jopa tukahduttaa prosessin. Ooh ja wau ei ole hyvinvointia, uskoisin etttei yhteiskuntatieteilijöistäkään. Taide ei ole itsestäänselvää mahtavaa hyvinvointivaikutusta (vaikka se joskus tuntuu siltä), vaan ennen kaikkea outoa ja jotain ylimääräistä, hämmentävää ja inhimillistä, ajatuksia ja tunteita nostattavaa, elämisen prosessissa kiinnipitävää.
Olen niin ihastunut Alva Noen ajatukseen taiteesta omituisena työkaluna - taideterapeuttinen hehkutusreaktio, tai sanaton hehkutusasenne taiteen ja oman itsen äärellä on pikemminkin samankaltainen kuin taidefilosofin: Onpa outoa, jännittävää! Mitä nyt tapahtuu?
PS. Löysin kirjoittamisen jälkeen Cate Malchiodin artikkelin, joka jäsentää selkeästi taide hyvinvointina - taideterapia - taidepsykoterapia akselia. Linkki ensimmäisenä lähteissä.
lähteitä
https://www.psychologytoday.com/us/blog/arts-and-health/201507/art-therapy-it-s-not-just-art-project
https://media.sitra.fi/2017/11/21100218/Taiteen-ja-kulttuurin-vaikutukset-terveyteen-tietokortti.pdf
Alva Noe: Omituisia työkaluja, Taide ja ihmisluonto. suom. Tapani Kilpeläinen, Niin ja näin. 2019.