Search
  • Kristina Svensson

Mitä ihmettä taideterapeutti tekee?

Psykoterapiassa hoidetaan mieltä, fysioterapiassa ruumista, mutta mitä hoidetaan taideterapiassa? Ja millainen on taideterapeutin työväline?

Muistan että ensimmäisessa taideterapiassani oli hankalaa antautua taiteen tekemiseen. Välineitä oli, ja oli paljon mielikuvia. Oli houkuttelevia materiaaleja, värejä. Mutta oikeastaan vain yritin puhua. En halunnut mennä eteenpäin, pois puheesta. Koska olin niin tottunut että terapiassa puhutaan. Puheella ratkaistaan asioita. Ja koska ihan oikeasti puhuttavaa oli tosi paljon. On edelleen. Jos sillä tiellä haluaisin jatkaa, voisin puhua puhua puhua.


Halusin myös puhua, koska hermostutti. Ehkä pelkäsin. Hiljaisuus hermostutti. Pelkäsin myös että mitä se näkee. Miten se tarkkailee minua. Tarkkailun kohteena olemisesta on muistikuvia, muualta, koulusta, kavereilta. Jotkut muistikuvat ovat kipeitä. Olen irrallani, jään yksin, jäykistyn. Ja sitten kukaan ei enää katsokaan vaikka toivon! Tai joku mairittelee:“onpas hieno lehmä!”. Tuntuu imelältä.


Pikkuhiljaa aloin maalata enemmän, piirrellä, vähän ja puolihuolimattomasti, mutta puhuin samalla. Yritin harhauttaa, puhuin ehkä monimutkaisia ja vaikeita. Ettei se katsoisi. Ehkä siksi ettei se katsoisi mitä teen. Ettei se näkisi millainen oikeasti olen, miten olen. Taideterapiassa taannuin lapseksi, jonka on vaikea keskittyä ja joka haluaa miellyttää.


Mitäs terapiaa tämä tämmöinen on?


Taideterapiatilanne on intiimi, paljas. Tilanne on outo: asiakas maalaa, liikkuu, tekee kuvaa, muovailee ja taideterapeutti on siinä lähellä, hiljaa, ja usein asiakkaan työskennellessä vain on. Katselee. Näkee. Todistaa.


Mitä ihmettä taideterapeutti oikein näkee? Ja mitä taide ylipäätään tekee terapiassa? Miksi en vain menisi työväenopiston kurssille maalaamaan, siellähän on meitä muitakin harjoittelemassa?


Kun puhutaan terapiasta, puhutaan useimmiten psykoterapiasta, joko kognitiivisesta, ratkaisukeskeisestä tai psykodynaamisesta terapiasta. Nämä ovat yleisimmät suuntaukset, joiden taustalla on teorioita ihmismielestä. Adjektiivi kertoo psykoterapeutin koulutuksesta. Se kertoo myös lähestymiskulmasta ja käytännön menetelmistä asiakkaan ongelmaan, haasteeseen, oireeseen, diagnoosiin. Näkökulmasta mieleen. Psykoterapia on mieleen kohdistuvaa.


Sitten on taideterapiaa. Miksei psyko-? Eikö se vaikutakaan mieleen? Eikö taideterapiaan mennäkään mieltä hoitamaan?


Yritän selittää. Taideterapeutille diagnoosipuhe tai oireet eivät ole olennaisia. Taideterapeutin lähtökohtana ei ole hoitaa taulukoissa nimettyjä oireita tietty hoitopolku tai kyselypatteristo mielessään. Taideterapeutti ei pue asiakkaan ongelmia tai esiinnousevia kysymyksiä psykiatriseen terminologiaan.


On taideterapeutti toki opiskellut psykologiaa, suorittanut kenties enemmänkin psykoterapiaopintoja. Ja oireet toivottavasti helpottuvat, ja kärsimys vähenee myös taideterapiassa! Taideterapiassa hoitoa ei ajatella kuitenkaan suoraan psyykeen suuntautuvaksi, eikä sen tehoa todistella vain puheella. Hoito ei tapahdu vain keskustellen. Taideterapiassa terapeuttinen tieto (millä tarkoitan sekä terapeutin tietoa asiakkaasta että asiakkaan itseymmärrystä) pulppuaa taiteesta, sen tekemisen erilaisista laaduista. Ja hoito todellakin kohdistuu taiteeseen, ja asiakkaan suhteeseen omaan taiteeseensa. Näihin suunnataan hoitava katse. Taidetta pyritään luomaan, sitä pyritään tutkimaan, siihen tehdään interventioita.


Taide on taideterapeutin ja asiakkaan yhteinen työväline.


Mutta millainen työväline taide on?


Alva Noe, filosofi, esteetikko puhuu taiteesta omituisena työvälineenä.


Taide ei ole lähestymiskulma, näkökulma, eikä valmis teoria ihmismielestä. Se ei ole taideteoksen synnyttämä neurologinen vaste omassa sfäärissään lilluvissa aivoissa. Taide on tekemistä, ja olemista, aktiivisessa, usein konkreettisessa vuorovaikutuksessa.

Se on omituinen työväline, sillä taiteella ei ole puhtaasti ottaen mitään ennalta määrättyä tehtävää. Taiteen tarkoitus löytyy siitä että se pysähdyttää arkisen, normaalin, itsestäänselvän. Tällöin, siihen omituiseen, ensi näkemältä tarkoituksettomaan keskittymällä, voi löytää uuden ymmärryksen omaan elämäänsä, omaan tapaansa jäsentää maailmaan. Noë puhuu taiteesta erityisen avaruutena ja muutostilana: “Taide tähtää itsen ja maailman tutkimiseen ja muodonmuutokseen” (130). Se voi tapahtua kun ihminen oivaltaa ja järjestää kokemuksiaan taiteen vaikutuspiirissä. “Taide on tutkimisen muoto, tutkimustyyli meitä kiinnostaviin kysymyksiin, siis ihmisluontoomme... se on ympäristö, paikka jossa tutkimme itseämme…” (Noë, 154).


Myös taideterapeutille taide on samanlainen, omituinen, työväline.


Ekspressiivisillä taideterapeuteilla on samalla lailla fenomenologinen työote kuin tällä taidefilosofilla. Lähtökohtana on kokemus: se mitä tulee nyt näkyviin, koettavaksi, on tärkeää ja olennaista. Ollaan keskellä taidetta ja tekemistä ja aktiivista havainnointia: tärkeää on juuri tuo vihreä kuvan vasemmassa laidassa tai tuo laaja liike, tai tekemisen pysähtyminen äkisti, tai tuo runon sana, jonka juuri nielaisit. Voi olla että kytkös muuhun elämään on yllättävä, omituinen. Ei ole hätää. Kaikki olennaiset elämän asiat, henkilöhistoria, ajattelu, ihmissuhteet, oireet, ongelmat, ratkaisut, seuraavat kyllä taiteen tekemistä, ne nousevat pintaan ja tulevat ymmärretyiksi ja sanotetuiksi, jos on tarvis.


Konteksti on tämä hetki, asiakkaan elämä juuri nyt, sellaisena kuin se tapahtuu taideprosessissa.


Taideterapiassa terapeutti havainnoi miten asiakas on suhteessa taiteeseen. Hän pyrkii auttamaan asiakkaan prosessia, tarjoamaan mahdollisuuden otollisen luovan tilan syntyyn. Hakee leikkiä, keveyttä, ilmaa. Tai maata, juurtumista, rauhaa. Rytmiä jota asiakas tarvitsee, huomaa tarvitsevansa. Miten asiakas liikkuu, liikuttaa kynää, liitua. Millainen on tekemisen intohimo ja suunta ja voima, tai onko työskentelyssä katkoksia? Mitä silloin tapahtuu? Milloin tapahtuu muutos ilmaisussa, hengittämisessä, kontaktissa taidemateriaaliin… Taideterapiassa halutaan pysytellä taideprosessissa, hidastaa. Meillä on niin kiire merkitysten ja ratkaisujen perään. Taide on ihmettelyn ja hämmennyksen maaperää. Turvallisen luovan tilan synnyttäminen ja taideprosessin todistaminen on taideterapeutin työn ytimessä.


Taideterapeutti uskoo, että asiakkaan taiteesta löytyy ymmärrys ongelmallisiin kokemuksiin elämässä, että elämisen ja taiteen tekemisen prosessit ovat samankaltaisia. Ymmärrys oman tekemisen ja muun elämässä olemisen tavan yhteydestä voi syntyä pikkuhiljaa. Tämän oivalluksen on terapeutti itse saanut kokea monta kertaa. Taide on olemisen ulottuvuuksien, kokemuksen ja ilmiöiden tutkimisen ja tiedon muoto, myös terapeutille.


Taide ei terapiassa toimi valmiina hauskana sovelluksena, vaan ihminen itse on taiteen käyttösovellus, kanava jota pitkin taide näyttäytyy. Taide soittelee meitä, maalaa meissä, kirjoittaa meitä, antaa meille rytmejä. Se ei ole ihmisestä diagnosoitava oire vaan aistillisen ja konkreettisen vuorovaikutuksen kanava. Sen kulkemisen tuloksena syntyy jokin, kolmas, hämmennystä herättävä jälki, joka pitää sisällään tekemisen prosessin.


Taide ei myöskään taideterapiassa ole asiakkaan minä, sen jatkumo, tai hyvien neurologisten vasteiden emo, ihmisen tietoisen tahdon manipuloitavissa, kuten Alva Noë moneen kertaan kirjassaan kirjoittaa. Taide ei myöskään oirehdi jostain syvemmästä ongelmasta. Ekspressiivisessä taideterapiassa taidetta ei voi diagnosoida. Taide ei ole jotain mistä heijastuu joku muu, todellisempi ulottuvuus, jonka vain asiantuntija näkee. Taide on totta itsenään.


Taide ei siis ole taideterapiassa menetelmä tai tekniikka jolla pääsee johonkin ennalta määrättyyn, tavoiteltuun tietoon ja ratkaisuun…tai josta luovutaan tarpeettomana tukikeppinä terapian päätteeksi.


Tavoite, terapian tähtäin kuten ahdistuksen väheneminen ja elinvoiman lisääntyminen, on tärkeä, mutta reitti sinne on yllätyksellinen, aistikanavien kautta kulkeva. Samalla lailla kuin psykoterapeutin ääni, keskustelut, ajatukset liittyvät asiakkaan mielenmaisemaan, niin terapiassa syntyvä taidekin jättää jäljen, asettuu osaksi asiakkaan kokemusta, mielenmaailmaa, toimii askelmerkkeinä polulla. Värit, muodot, sanat, tekemisen tunteet, liikkeet. Se kuva silloin, kun tein koko kämmenellä mustaa, joka muovasi sinne yllättäin lapsuuden hahmon. Se saven sively, se vihreän hinkkaaminen… Taideterapiasta jää kuvia, teoksia, joissa voi tunnistaa oman polkunsa. Voi muistaa tärkeän hetken jossa kuva syntyi, tai tunnistaa elämän teeman johon jokin teos avasi yhdenlaisen ymmärryksen.


Alussa kerroin pelänneeni, taantuneeni taideterapiassa. Ehkä pelkäsinkin eniten sitä että terapeutti näkisi ahneuteni, haluni lotrata, hangata, piirtää, muovata…


Uskalsin kyllä myöhemmin. Sukelsin sanattomalle alueelle, levitin väriä sormin, lättäsin käden kuvia pitkin paperia, vedin liituja kaksin käsin raivokkaana tai kosketin paperia hennolla viivalla. Kun tulin prosessista ulos, kuvan antama ihme oli rauhoittava, tosi, joskus itkettävä. Ja aina tunnistettava. Terapeutti katseli kanssani ja näki, kysyi. Minä tunnistin oman prosessini jäljen, jäljet. Olin tullut näkyväksi itselleni uudella tavalla. Ja se oli tapahtunut yhdessä terapeutin kanssa.


Turhaan pelkäsin paljastumista.


Kenties taideterapian suurin anti minulle on ollut turvallisen tutkimuspaikan pystyttäminen ensin mieleen, sitten kotiin. Taidetta voi tehdä vaikka minkälaisena, stressaantuneena, väsyneenä, intohimoisena. Ja että sitä voi tehdä muiden kanssa!


Taideterapiassa olen oppinut taiteen prosessin ihmettä, käyttämään itseäni siinä, antautumaan. Että voi aloittaa, lopettaa, jatkaa, levätä, palata. Palata taiteentekemisen luo. Voi tehdä isosti ja voi tehdä pienesti. Voi säädellä omaa tekemistään. Ja palata taiteen luo aina ihmettelemään, oivaltamaan elämäänsä.

Lähde Alva Noë: Omituisia työvälineitä. Taide ja ihmisluonto. Niin & Näin. 2019. Tampere


229 views0 comments

Recent Posts

See All