top of page
Search
  • Kristina Svensson

Jälkiä, roskia 2

Updated: Dec 31, 2022



Miksiköhän olen kiinnostunut jäljistä, keskeneräisyydestä, raakileista? Palaan yhä uudelleen jäljille, koska on kesken monta asiaa. Päällimmäisenä tämä yli vuoden vanha blogitekstin raakile, pitkään ajateltu, ja vielä sitäkin massiivisempi keskeneräisyys, ikivanha projekti, käsikirjoitus, jossa on autobiografisia jälkiä, johon olen käyttänyt muistijälkiäni, traumajälkiäni. Nyt sen päällä lepää tuhansia jälkiä kirjoittamisen eri vaiheista, keskenjääneitä, voimansa menettäneitä lauseita, unohduksia; teksti tuntuu ylivoimaisesti jätteeltä. Näiden “roskien” koostaminen kokonaisuudeksi tuntuu ylitsepääsemättömältä, ainakin väärällä hetkellä, väsyneenä.


Yritän kierrättää aiemmista tekstijäljistäni jotain säällistä, ja tässä vaiheessa mitä tahansa saisi syntyä, kunhan vaan voisin luopua keskenjääneestä. Jokin muoto antaa syyn luopua ikuisuusprojekteista, lopullisesti. Voisinko tarttua jäteasiaa sarvista, järjestää tekstipalasia kevyesti kuin palapeliä, yhdistellä, muokkailla, luopuilla? Mutta miten erottaa olennaiset palat epäolennaisesta, kun kaikki mitä olen tehnyt näyttää välillä saman toistolta, välillä taas kaikki on merkityksellistä, eikä mistään ei voisi luopua…


Jäljillä näyttää olevan monia kypsyysasteita, sulamispisteitä. Ylimäärä, roska, raakile, jäte. Jälkiä joka tapauksessa kaikki, oli kypsyysaste mikä tahansa.


Jäljet on ajankohtainen myös konkreettisempana asiana. Katseeni on usein enemmän elämän “roskassa”, kuin itse asiassa, jota kulloinkin pitäisi tehdä turhan suuressa talossamme. Seilaan taloa ympäri ämpäri tehden mielessäni harvennushakkuita, joihin en voimien- ja ajanpuutteessa kykene. Syyllisyydentuntoisena ahdistun kaikesta ylimäärästä jota on kertynyt.


Parhaassa tapauksessa jälkiä on voimia raivata ja järjestää. Kuten ennen joulua. Silloin saapuu jonkinlainen suvanto jolloin luopumiselle tuntuu olevan aika ja paikka. Ennen joulua tämä uudistavan luopumisen tarve on valtava. Ei ole kyse vain joulusiivouksesta, puhtaasta ja tunnelmallisesta kodista. Tiedän että taustalla on isommat voimat, kunniahimoinen tarve mieltää koko edeltävä syksy, edeltävät elämänvaiheet. Silloin pitää rauhoitella itseä. Perhe ei tästä äidin projektista useinkaan innostu. Selkä väsyy. Jatkan yli voimieni. Alkaa kiukuttaa. Viekää nyt ne loputkin lastenkirjat, pehmolelut ja tietokonepelit jo.


Olen ainoa lapsi. Minulla on ylisukupolvisia tavaroita joita olen nuorempana vaalinut kuin pyhiä luita. Ne eivät suostu olemaan vain ylimäärää, vaikka kuinka haluan perata kotia. Kun lapsuuteni lähipiiristä ei ole muistuttamassa enää kukaan muu kuin äitini, niin mennyttä ei tunnu olevan kuin näissä vanhoissa koruissa, valokuvia täynnä olevissa matkalaukuissa, kynttilänjaloissa, vanhoissa papereissa. Ja tietysti käsikirjoituksessa johon yritän säilöä menneen niin puhtaana kuin voin. Ehkä fantasioin lapsenomaisesti, että vanhaa lusikkaa hieromalla vapautuu henki joka lupaa minulle jotain salattua, kaivattua, se veisi minut aikaan, paikkaan, jossa kaikki olisi ollut toisenlaista, keveämpää, viinat jätetty juomatta, olisin tajunnut kaiken jo pienenä. Elää toive siitä että jokin menneessä puhuisi minulle, ja ymmärrys syvenisi.


Jälkien seassa kuljeskelu, vaeltelu vie ennen pitkää sentimentaalisiin tunnelmiin, itseensä käpertymiseen. Perkaaminen unohtuu. Sisäisen ja ulkoisen tilan kirkastaminen jää. Juutun johonkin joka tuntuu vellottavalta, se ei ole menneisyyttä, eikä nykyisyyttä, olen jossakin keskeneräisten jälkien maailmassa. Miten sieltä pääsee pois?


***


Taideterapeuttina olen myös kiinnostunut elämän jäljistä asiakkaassa, niin puheessa, olemuksessa, eleissä (niin kuin terapiassa aina ollaan), mutta taideterapiassa ollaan myös konkreettisten taidetyöskentelyn jälkien, vaikkapa pensselin vetojen ja satunnaisten roiskeiden perään (avautuuko niistä jotain lisää, hahmoja, liikettä?) ja siihen tapaan miten niitä jälkiä syntyy, miten ne rytmittyvät ja asettuvat paikalleen. Ei olla merkityksen perässä kovinkaan pian. Pysytellään terapialle tutussa ja hedelmällisessä ei-tietämisen tilassa, jälkien äärellä ihmettelemässä. Mikään niistä ei ole roskaa tai ylimäärää, ennen kuin niin päätetään.


Ehkä syvimmiltäni haluan minäkin, järjestellessäni lähimenneisyyden sotkuisia papereita ja perheen esineitä, olla samalla lailla tyhjänä, ja tietoisena siitä että juuri näin, seilatessani satunnaisesta elämänjäljestä toiseen merkitysyhteydet ennen pitkää jäsentyvät. Jälkien luona viipyilyn myötä mielikuvat, ajatukset ja muistot loksahtelevat paikoilleen elämän rauhallisesti rakentuvaan kudokseen. Elämä kaikkine taaksejääneine, keskenjääneine projekteineen rauhoittuu, kokonaisuuden tunne muotoutuu.


Jos kaikki olisi merkityksellistä heti, kuinka hukassa sitä olisikaan elämän epätäydellisyyden kanssa.


Voi ajatella että luova ekspressiivinen prosessi on sattuman, irrallisten, paikkaansa hakevien osien ja toisaalta kokonaisuuden, merkityshahmon vuoropuhelua. Näin esittää taideterapeutti, kirjailija, ohjaaja Majken Jacoby kiehtovassa esseessään ‘Trash-texte’, Siinä hän havainnoi omaa kirjoittamisen prosessiaan ja pohtii kirjoituksen ja kuvan yhteyttä, ja niiden yhteistä historiaa. Hän ihmettelee mitä ovat satunnaiset jäljet, viivat jotka kirjovat usein roskiin päätyviä paperitolloja, joissa kirjaimet ovat alkaneet muistuttaa hahmoja kuin itsestään. Hänhän niitä itse raapustelee.

Nämä ristiriitaiset kirjoituskuvat tai kuvakirjoitukset, jotka eivät ole käsikirjoituksen tai kuvan luonnoksia, vaan jätettä, toistoa, irrallisia ajatuksenpätkiä ja roskia jotka ennen pitkää päätyvät roskikseen, sotkevat työpöytäni.”(s.172)


Hän puhuu tästä jätteestä trash text - kirjoituksena, joka muuttuu merkityksistä irrallisiksi muodoiksi, kielellisistä kokonaisuuksista kuviksi.


Jacoby leimaa nämä kirjoittamistyön ylimäärät jätteeksi, mutta kuitenkin uteliaasti kiinnostuu niistä (ja kirjoituksen muuttumisesta kuviksi). Ja löytää taiteilijoita joiden jättämiä elämisen jälkiä on tutkittu tai joille on ollut tyypillistä antaa teosten altistua vaikkapa sään ja ulkoilman jäljille. Edward Munchille taideteosten jättäminen ulos omenapuuhun oli metodi altistaa kuvat sattumalle ja sitä kautta löytyvälle muodolle. Jacoby kertoo miten Cezannen muistikirjoissa näkyy miten hämmästyttävän välinpitämätön taiteilija oli piirroksiinsa nähden, hän antoi lasten sotkea niitä, lisäili itsekin kauppakuitteja, kun samaan aikaan on ollut yleisesti tunnettua kuinka sitoutunut hän oli taiteelleen. Myös kirjailijoiden kuten Gustave Flaubertin käsikirjoituksen maanisia sivumerkintöjä, lisäyksiä, uudelleenmuotoiluja ja yliviivauksia on tutkittu, ehkä enemmän merkintöinä joissa kirjoittamisen prosessi ja romaanin versiovaiheet avautuvat kuin avautumisena ympäröivän maailman sattumanvaraisuudelle. (Katselen näitä yliviivauksia kunnioittaen: ne ovat päätöksenteon paikkoja. Tämä saa jäädä, tämä tarvitsee uudelleenmuotoilua, tämä poistetaan.)

Gustave Flaubert: käsikirjoitusaukeama Madame Bovary - romaanista


Jacoby on kiinnostuneempi sattuman tuottamasta jäljestä luomisprosessin osana kuin suunnitelmallisen taiteentekemisen materiaalina. Hän jää ihmettelemään suhdettaan roskaan, jälkiin. Mitä sille tapahtuu; miten roska muuttuu joksikin muuksi, vai muuttuuko?


Elämänkin ylimäärää, jälkiä ja roiskeita voi ymmärtää analogisesti taideprosessin keskittyneemmän ja lyhyemmän prosessin kanssa. Ekspressiivisen taideterapian perusteesinähän on taiteen ja elämän analogiset, samankaltaiset prosessit. Sama luonnonlaki, eri prosessien toimintojen rinnakkaisuus ja päällekkäisyys leimaa niin taideprosessia kuin omaa elämäänsä järjestelevää ihmistä vuoden taitoskohdassa.


Ihminen on raapustelija, sotkija, ja sotkujen järjestelijä. Olemmeko näitä enemmän kuin kokonaisuuden, muodon tuottajia? Ehkä muodon löytyminen, kokonaisuuden syntyminen onkin poikkeustapaus, ja elämä kuluu enimmäkseen omien sotkujen tuottamisessa ja edellisten sukupolvien jälkien perkaamisessa.


Taiteessa ja elämässä tarvitaan sietokykyä olla keskeneräisen, kaoottisen kanssa.

Ja toiveikkuutta siitä että muoto ja merkitys kyllä löytyy, ajan kanssa. Taide voi olla laboratoriona, jossa merkityksellisen muodon etsimistä voi harjoitella.


https://www.larousse.fr/encyclopedie/images/Gustave_Flaubert_manuscrit_de_Madame_Bovary/1312580


'Drawing Writing: Reflections on Trash-Text’. Article by Majken Jacoby. In Crossing boundaries. Explorations in Therapy and the Arts. A Festschrift for Paolo Knill. edit. Stephen K. Levine. 2004.



82 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page